Praedor-kampanja

Elean päiväkirja

sessio
edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 seuraava

Yhdeksäs sessio

Leirimme oli taistelun jäljiltä melkoisen kurja näky - Tai olisi ollut, jos meillä olisi ollut valoa. Suopirujen raatoja oli joka puolella, samoin verta. Lähes jokainen meistä oli haavoilla tai naarmuilla. Itselläni oli sekä suopirujen raapimia naarmuja että Jayalin iskemä haava. Oloni tuntui heikolta, mutta ravistauduin kuitenkin liikkeelle. Tajuttomat Koran ja Datis siirrettiin telttakanakaan alle makaamaan, ja peittelin heidät surullisen märillä huovilla. Molempien miesten iho tuntui kylmännihkeältä, mikä ei tietenkään tässä säässä ollut mikään ihme: toivoin märkienkin huopien lämmittävän heitä edes hiukan. Lithe painui suoraan nukkumaan vahtivuoron ja taistelun uuvuttamana. Minä lupasin pitää vahtia, ja Medea ilmoittautui seurakseni.

Aldea könysi teltasta unisena: hän ei ollut ehtinyt taisteluun lainkaan, raskasuninen kun on. Hän tarkisti tilanteen, päästi kituvan aasin kärsimyksistään ja viilsi ruhon kurkun valuttaakseen siitä veret. Sitten hän ryömi takaisin makuupaikalleen: epäilen heräsikö hän oikeastaan ollenkaan. Jayal kuljeskeli leirin laitamilla, kompasteli raatoihin ja hakkasi niitä sokeasti miekallaan itsekseen mutisten. Jokin hänen liikkeissään kiinnitti huomioni: hän ei tuntunut näkevän lainkaan mihin käveli. Silloin muistin, että Medea oli Jayalin käydessä minun kimppuuni heittänyt tämän kasvoille jotain. Ilmeisesti miesparka oli nyt täysin sokea, toivottavasti ei pysyvästi! Varovasti lähestyin häntä ja puhuttelin nimeltä, juttelin ja maanittelin, mutta varoin menemästä liian lähelle... En halunnut saada uusia miekaniskuja enää tänä yönä. Vähitellen puheeni tuntui saavuttavan Jayalin tajunnan, ja vastahakoisesti hän luovutti miekkansa minulle ja antoi minun johdattaa itsensä telttaan.

Leiri oli näin viimein rauhoittunut, ja minä ja Medea istuuduimme seläkkäin tuijottamaan pimeyteen, pitämään vahtia. Jutustelimme hiljakseen, ensin viime aikojen tapahtumista ja sitten vähitellen taas entisistä elämistämme. Puvut ja tanssit tuntuivat kovin kaukaisilta, mutta tavallaan oli hirvittävän lohdullista puhua niistä muinaiseen menneisyyteen jääneistä asioista jonkun kanssa.

Aikaa kului muutaman lasin verran, oli varmaankin jo aamuyö. Yllättäen Datis säpsähti hereille ja hyppäsi jaloilleen pelästyneen oloisena. Minäkin säpsähdin, nousin jaloilleni ja puhuttelin häntä nimeltä. Datis ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan minua. Sen sijaan hän katsoi ympärilleen, ja havaitessaan minut hyökkäsi kohti yrittäen kai lyödä tai potkaista minua... Huonolla menestyksellä tosin, hän ei vaikuttanut olevan erityisen voimakkaasti tietoinen ympäröivästä maailmasta. Yritin tarttua häntä hartiasta, mutta hän väisti ja perääntyi silmät kauhusta selällään kunnes hänen jalkansa osuivat maassa makaavaan raatoon. Hetken hän seisoi hieman horjahdellen paikoillaan, katseli taas ympärilleen epätietoisen näköisenä ja ryhtyi sitten kaivelemaan vyöllään roikkuvaa pussia... Ja otti hämmästyksekseni esiin noppansa, tuijotti niitä ja lysähti sitten istumaan maassa makaavan raadon päälle ja purskahti katkeraan itkuun.

Rauhoittavasti puhellen kävelin hitaasti Datiksen lähelle, kyykistyin maahan hänen viereensä ja laskin käteni hänen hartioilleen aikomuksenani rauhoittaa häntä ja viedä hänet takaisin nukkumaan. En tiennyt, mikä matkatovereitani näin riivasi: Datis tuntui nyt olevan samalla tavoin tolaltaan kuin Jayal aiemmin. Ehkäpä kimppuumme hyökänneet hirviöt olivat jotenkin myrkyllisiä.

Datiksen mieliala muuttui salamannopeasti. Äsken hän oli itkenyt, nyt hän yllättäen kääntyi puoleeni ja yritti syleillä minua. Jos hän olisi ollut lainkaan enemmän tajuissaan, olisin varmaankin lyönyt häntä, mutta nyt en hennonut vaan sallin kömpelön hellyydenosoituksen. Varoen suostuttelin hänet nousemaan jalkeille ja talutin hänetkin laavuun ja takaisin makuupaikalleen. Itse yritin mennä takaisin Medean luo, mutta kun siirryin kauemmas, houraileva miesparka alkoi taas itkeä. Hiljaa huokaisten totesin, että oikeastaan näin pimeydessä aivan yhtä kauas istuessani telttalaavun oviaukossa, joten istuuduin maahan ja ojensin käteni Datiksen pideltäväksi. Tämä rauhoitti hänet, ja vähitellen hän nukahti. Minä ja Medea jatkoimme hiljaista jutusteluamme ja opimme taas toistemme taustoista yhtä jos toistakin. Hän on kiinnostava ihminen...

Aamu valkeni... Jos sitä nyt aamuksi saattoi sanoa. Ainakin mustuus muuttui vähitellen sumuiseksi harmaudeksi. Datis heräsi ensimmäisenä, ja katsoi minuun ihmetellen: istuin edelleen hänen vieressään maassa. Ensitöikseen hän kaiveli taas noppapussiaan, ja ryhtyi kuumeisesti etsimään yhtä kadoksissa olevaa noppaa. Tässä vaiheessa väsymys taisi saada minusta ja Medeasta vallan samanaikaisesti, sillä hihitimme kippurassa pitkän aikaa. Viimein tokenimme, ja saimme osoitettua hänelle paikan, jossa hän edellisenä yönä oli heitellyt noppiaan.

Herätimme loppuleirin ja ryhdyimme aamutoimille. Datis ja Aldea paloittelivat yöllä kuolleen aasin lihoiksi ja pakkasivat lihat, söimme aamiaista ja lähdimme sitten liikkeelle kohti etelää. Satoi, ja sumu oli sakea. Aldea vaikutti kuumeiselta ja sairaalta, ja suostuttelin hänet nousemaan kuormahevosen selkään. Vaitonaisina taivalsimme eteenpäin, hengähdimme välillä hetken ja jatkoimme taas. Apatia valtasi vähitellen mielen...

Sumu. Istuimme lepotauolla keskellä paksua sumua, ympärillämme vain hiljaisuus. En usko että enää satoi, enkä oikeastaan välittänytkään. Olo oli mukavan raukea. Ajankululla ei ollut väliä. Medea nousi, ja sitten myös Aldea. He kävelivät ympäriinsä, puhuivat jotakin, mutta minua ei kiinnostanut. Oloni oli hyvä siinä, missä olin. Jostakin kumman syystä Medea ja Aldea tuntuivat puhuvan siitä, että täytyisi päästä pois, mutta en ymmärtänyt lainkaan miksi. Suuhuni yritettiin työntää jotakin. Mielestäni kaikki oli hyvin, ja taisin sanoakin sen, en tiedä. Niin, miksi minun olisi pitänyt puhua?

Jostakin syystä lähdimme liikkeelle. Luulen kävelleeni, mutta sitten istuuduin taas. Miksi olisi pitänyt liikkua, kun saattoi vain istua ja levätä? Minua nostettiin.

Havahduin. Istuin kuormahevosen selässä, ympärilläni paksu sumu. Ihmettelin miten kummassa olin hevosen selkään päätynyt, ja miksi aurinko jo näytti laskevan. Datis selitti, että ilmeisesti olimme kävelleet vahingossa Suden autiomaan tavallisesta sumusta Borvarian sumuun. Lisäksi kompassit näyttivät jotenkin kummallista suuntaa, aurinko laski niiden mukaan etelään. Suuntasimme - ainakin toivottavasti - kauemmas Borvariasta, ja leiriydyimme. Heti kun telttakangas oli pystyssä, nyt lähes tajuton Koran laskettiin maahan makaamaan, ja minä ryömin hänen viereensä yrittäen saada hänestä edes hieman lämpöä itselleni. Lähes kokonaan valvottu yö oli verottanut voimiani ja nukahdin lähes välittömästi.

Minua ravisteltiin, ja minulle osoitettiin leiriin saapunutta muukalaista. Hänellä oli paimentolaisvaatteet, mutta puumainen tumma iho, pupillittomat ja iiriksettömät silmät sekä luonnottoman paksut valkoiset hiukset. Paimentolaisvelho. Juuri sillä hetkellä en jaksanut välittää: vaivuin takaisin uneen.

Minua ravisteltiin taas, ja tällä kertaa minun oli pakko nousta. Oli ilta, olin nukkunut ehkä vain parin lasin verran. Muut selittivät, että velho oli melko painokkaasti pyytänyt meitä poistumaan, ja osoittivat etelään. Siellä edessämme näytti satavan vähemmän. Ryhdyimme pakkailemaan tavaroitamme, kun huomasimme, että Aldea näytti kovin huonovointiselta ja hänen kasvoissaan oli kummallisia punaisia juomuja. Ryhdyimme tutkimaan häntä, ja huomasimme joidenkin juomujen päässä kummallisia kohoumia. Pienen neuvonpidon jälkeen totesimme parhaaksi yrittää leikata kohoumia pois.

Datis lämmitti veitsen kärjen lyhdyn pienessä liekissä, ja viilsi auki Aldean selässä olleen paukaman. Inhokseni näin, miten ihon alla liikkui jokin musta nivelikäs olento. Datis yritti saada sen kiinni, mutta se näytti kaivautuvan syvemmälle Aldean ruumiiseen. Vaikka Datis yritti tehdä uuden viillon, otus katosi. Emme voineet tehdä mitään muuta kuin sitoa selän haavan.

Seuraavaa leikkausta varten Datis luovutti veitsen minulle. Etsimme käsivarresta paukaman, ja Datis piteli ihoa koholla kun viilsin. Tästäkin kohtaa löytyi samanlainen kummallinen mato, joka kovasti yritti päästä pakoon. Viilsin uudemman kerran, ja mato katkesi kahtia. Lithe kaivoi tarvikkeistaan esiin pinsetit ja ryhtyi nyppimään otusta esiin. Se ei kuitenkaan ollut helppoa: ilmeisesti otuksen jaloissa oli väkäset, jotka takertuivat lujasti Aldean lihaan.

Leikkasimme vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa reidestä. Nyt kun tiesimme mitä meillä on vastassa, kaikki sujui hieman helpommin. Sain leikattua otuksen kahtia jo ensimmäisellä viillolla, ja Lithe oli heti valmiina pinsettien kanssa. Vähitellen saimme tämänkin madon kaivettua ulos, emmekä löytäneet Aldeasta enää uusia paukamia. Päätimme kuitenkin, että on parasta tutkia hänen ihonsa joka päivä uusien matojen varalta. Kukaan meistä ei tiennyt, mistä madot olivat peräisin, mutta itse epäilin Kirottua maata... Yksi punaisista juomuista näet lähti Aldean kasvoissa olevasta haavasta, jonka hän oli saanut kulkiessaan siellä tiheikössä varoituksista huolimatta. Sydäntäni kylmäsi ajatella, mitä hänen sisällään saattoi kasvaa...

Kun viimein olimme saaneet leirin pakattua ja Aldean haavat sidottua, jatkoimme matkaamme pois paimentolaisvelhon mailta. Tiedä sitten oliko kyseessä velhon lahja vaiko sattuma, mutta taivalsimme yön hiukan kevyemmässä sateessa kuin aikaisemmin. Olin lopen uupunut, haavani ja naarmuni vaivasivat minua ja olin tainnut taas unohtaa syödä. Kompastelin ja kaaduin, ja viimein Datis komensi minut kuormahevosen selkään. Aamunsarastukseen asti surkea joukkomme taivalsi eteenpäin märässä autiomaassa.

sessio
edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 seuraava