Praedor-kampanja

Elean päiväkirja

Kahdeksas sessio

Uupuneina palasimme leiriin. Oli kai aamu, tai ainakin taivas sadepilvien takana oli hivenen verran vaaleampi kuin aiemmin. Söin vastentahtoisesti sitä samaa kastunutta matkamuonaa kuin jo päiväkausia, ja ryömin sitten telttakankaan alle nukkumaan. Ennen nukahtamistani huomasin, että yksi roistojen mukanaan tuomista paimentolaisorjista makasi maassa ja vaikutti hyvin huonokuntoiselta. Arvelin ettei hän kestäisi aamuun, mutta en jaksanut juuri nyt välittää siitä. Kaksi muuta orjaa olivat onnistuneet Koranin avulla irrottautumaan kahleista ja vaikuttivat terveiltä, joskin heikoilta. He eivät tuntuneet puhuvan yleiskieltä, enkä ymmärtänyt heidän puheestaan mitään. Ilmeisesti he olivat paimentolaisia.

Päivä sujui rauhallisesti, tai ainakaan kukaan ei häirinnyt untani. Makuupaikkani oli märkä, mutta ainakin oli lämmintä: telttakankaan alla oli tupaten täyttä. Jossain vaiheessa iltapäivää heräsin siihen, kun Koran patisteli orjia pakkaamaan tavaroita. Kolmas orja oli yön aikana lakannut hengittämästä, ja hänen toverinsa veivät hänet kauemmaksi, kasasivat ruumiin päälle kiviä ja suorittivat jotakin omia menojaan.

Olimme melkoisen surkea joukkio. Jokainen taisi olla jonkinlaisilla haavoilla tai naarmuilla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Medea vaikutti edelleen kuumeiselta, mutta sanoi haluavansa kävellä. Aldea vaikutti täysin voimattomalta ja haluttomalta, ehkä joku hänen haavoistaan oli tulehtunut. Hän oli niin heikossa kunnossa, että Jayal jopa luovutti ratsunsa ja matkasi itse jalan, hevosta taluttaen. Omat naarmuni tuntuivat parantuneen hitusen, mutta oloni oli kurja ja liikkeeni selvästi tavallista hitaampia. Koran oli selvästi pahasti haavoittunut, vaikka Lithen parantavat liemet olivatkin auttaneet kaikkein syvimpiin ja vakavimpiin haavoihin. Päätimme jatkaa matkaa etelään, mutta tehdä vain lyhyen päivämatkan ja pysähtyä sitten illalla taas lepäämään.

Koska Aldea oli huonossa kunnossa, joukkoa johti Datis ja hänen jäljessään kulki Lithe, joka oli meistä ehkä parhaassa kunnossa. Jayal hevosineen pysyi myös hyvin matkassa, mutta minun, Medean ja Koranin kulku oli vaivalloista, taisimmehan olla pahimmin haavoittuneita joukosta. Talutimme kuormahevosia ja paimensimme niitä kahta orjaa jotka vuorottelivat löytämämme kummallisen tuolin kantamisessa. Orjat vaikuttivat tyytyväisiltä osaansa ja näyttivät sateesta huolimatta jopa hyväntuulisilta, eihän heidän tarvinnut kantaa kuin makuualustansa sekä tämä omituinen Kirotulta maalta peräisin oleva esine. Tarkkailimme syrjäsilmällä orjia, mutta kumpikaan heistä ei osoittanut sellaisia hulluuden merkkejä kuin tuolin edellinen nyt jo edesmennyt kantaja.

Väsyneenä ja haavoittuneena kompuroin eteenpäin katsellen lähinnä maahan, toivoen että leiriytymisen aika pian jo tulisi. Äkkiä edestä kuului huudahduksia, ja kun nostin katseeni, näin että Lithe ja Datis olivat vajonneet juoksuhiekkaan, samoin Jayal. Jayalin hevonen pillastui ja ryntäsi Aldea selässään syvemmälle hiekkaan, kunnes jäi kiinni eikä enää kyennyt liikkumaan. Datis näytti hallitsevan hermonsa hyvin, hän kellui hiekassa, mutta Lithe joutui paniikkiin ja upposi yhä syvemmälle.

Kaivoimme nopeasti esiin kaikki löytämämme köydet, ja heitimme sellaiset hiekkaan juuttuneille tovereillemme. Kuormahevosten ja orjien avulla saimme vähitellen kiskottua irti sekä Lithen, Datiksen että Jayalin. Jayal, se hullu, yritti kahlata takaisin juoksuhiekkaan hevosensa avuksi, mutta ryntäsin hänen peräänsä ja annoin hänen kuulla kunniansa. Hän palasikin takaisin rannalle, ja kolmen köyden ja kaikkien kuormahevosten voimin ryhdyimme kiskomaan hevosta ja Aldeaa rannalle. Aldea pääsikin lopulta turvaan, mutta hevosta emme onnistuneet pelastamaan: satula ja satulalaukut repeytyivät irti köyden mukana, mutta hevonen upposi juoksuhiekkaan.

Totesimme, että on parasta vetäytyä pätkän verran taaksepäin ja leiriytyä yöksi, ennen kuin kävelemme uudelleen juoksuhiekkaan. Palasimme pienen matkan verran takaisin ja pystytimme leirin sopivalle harjanteelle. Söimme jälleen samaista kastunutta matkamuonaa ja ryömimme sitten telttakankaan alle edes suhteelliseen sateensuojaan.

Yö ei sujunut lainkaan niin rauhallisesti kuin olisimme toivoneet. Keskiyön vahtivuorolla heräsin Lithen huudahdukseen: joku oli ampunut häntä pimeydestä. Datis ja Koran lähtivät heti kiertämään leiriä etsimään ampujaa, sillä välin kun Medea tutki nuolta. Itse pysyin teltassa sen aikaa, että sain tarvittavat suojukset päälleni, otin sitten miekkani ja kilpeni ja menin ulos...

...ja jouduin suoraan keskelle taistelua. Lauma suopiruja ryntäsi pimeydestä suoraan kohti leiriämme, ja niiden kanssa tuli kummallinen kuusiraajainen olento, selvästi suopirujakin suurempi. Jayal surmasi yhden suopiruista yhdellä miekaniskulla, ja itse pysähdyin hidastamaan toista. Suuri peto ei välittänyt meistä, vaan kävi kolmas suopiru kannoillaan juhtiemme kimppuun ja nosti Aldean aasin maasta. Pimeydestä aineellistui eteeni toinenkin vastustaja, mutta onneksi Jayal oli apunani: yhteisvoimin saimme molemmat kimpussamme olevat pedot maahan. Sain itse parikin iskua, joista yksi osui kirvelevästi kasvoihini. Onneksi haavat olivat vain pintanaarmuja, jotka paranisivat pian...

Koran ja Datis riensivät suuren pedon kimppuun, mutta huonolla menestyksellä: Koranin keihäs katkesi, ja suuri peto iski hänet maahan lujalla iskulla. Silloin Lithe ilmaantui teltasta, ja heitti äkkiä jotakin jauhetta päin pedon kasvoja. Olento kaatui maahan syvässä unessa. Valitettavasti näin kävi myös Datikselle, joka oli ollut liian lähellä, ja eloon jäänyt suopiru nosti hänet kainaloonsa ja lähti kantamaan pois.

Ryntäsin perään, mutta Lithe oli minua nopeampi ja sai tilanteen hallintaansa, joten pysähdyin pahasti haavoittuneen Koranin viereen. Hänen haavoistaan valui koko ajan verta, ja hän oli tajuton. Olin aikeissa ryhtyä tyrehdyttämään verenvuotoa, kun kuulin takaani äänen... Ehdin juuri ja juuri nostaa miekan suojakseni, kun Jayal jo iski minua miekallaan. Huusin hänelle kuin Oftilainen katutyttö, mutta hän tuntui olevan jonkinlaisten harhojen vallassa. Toinen isku osui minua ilkeästi päähän, ja korvani soivat... Silloin jonkinlainen tietoisuus viimein tuntui heräävän Jayalissa, ja hän vajosi maahan itkien.

Hyökkääjät oli karkotettu, mutta olimme entistä kurjemmassa kunnossa. Hoitelimme toistemme haavoja ja ryömimme sitten takaisin telttaan nukkumaan. Kukaan ei sentään ollut enää kuoleman kielissä, kun Lithe kovasti manaillen antoi Koranille vielä viimeisenkin parantavan liemensä.