Praedor-kampanja

Elean päiväkirja

Viides sessio

Kulutimme muutaman lasin verran aikaa paikkaillen haavoja, ja päätimme sitten tehdä uuden tiedusteluyrityksen rakennuksen ylempiin kerroksiin. Haavoittuneet jäivät alas, ja minä, Datis, Jayal ja Lithe lähdimme kiipeämään ylempiin kerroksiin.

Toisin kuin epäonnisemmat kumppanimme, emme kohdanneet mitään matkalla ylös... Ellei oteta huomioon kummallista sienimäistä kasvia, jota Jayal epähuomiossa tallasi, ja josta lennähti ilmaan suuri määrä itiöitä. Ilmeisesti itiöt eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, tai sitten ne olivat hyvin hidasvaikutteisia, sillä kukaan meistä ei saanut niistä ainakaan välittömästi mitään oireita. Muuten ylös kapuaminen sujui rauhallisesti. Kolmannessa kerroksessa oli toki jonkin verran taistelun jälkiä, mutta Kirotun maan pienet raadonsyöjät olivat jo ehtineet puhdistaa käytävän: jokusen verijäljen näin, mutta muutoin taistelusta kertoivat vain jäljet pölyssä. Raadot olivat kadonneet luita myöten.

Noustessamme yhä korkeammalle huomasimme aina vain selvemmin ajan hampaan vaikutuksen rakennuksessa. Jokaisen kerroksen käytävien päässä oli suuret ikkunat, mutta kerros kerrokselta ikkuna-aukot olivat romahtaneemmat. Kuudennessa kerroksessa kävin tähyilemässä kaukoputkella eri suuntiin, mutta järjellä olevat seinien jääneet estivät näkyvyyttä. Portaat johtivat vielä kerrosta ylöspäin, mutta kuudennen kerroksen katon kunnosta päätellen ylös ei kannattaisi lähteä. Halkeamista ja sortuneista ikkuna-aukoista käytävään tulvi kirkasta valoa, ja seinien aukkojen lähellä kasvillisuus oli vehreää ja kukoistavaa. Lithen silmät kimalsivat uteliaisuudesta, ja hän alkoi varovasti kerätä tikarinsa kärjellä erilaisia kasveja vyöllään roikkuvaan yrttipussiin. Minä ja Datis protestoimme tähän kovaäänisesti, ja hetken aikaa kinastelimme kasvien poiminnasta. Sillä aikaa Jayal kyllästyi odottelemaan ja lähti kapuamaan vielä kerrosta ylöspäin raskaassa varustuksessaan huolimatta portaiden huonosta kunnosta.

Heti kun huomasin Jayalin kadonneen, lähdin portaisiin hänen jäljissään. Huoli kouraisi mieltäni: mitä se uhkarohkea idiootti oli taas saanut aikaan? Huoleni kuitenkin osoittautui nyt turhaksi: Jayal tuli vastaani portaissa ja totesi maisemien ylhäällä muuten olevan erittäin kauniita. Ilmeisesti hänelle ei vieläkään ollut valjennut tämän maan kauneuden petollisuus. Annoin hänen kuulla kunniansa tästä, ja jatkoin sitten kirosanoja mutisten ylöspäin.

Ylhäällä ympärilleni todellakin aukesi näkymä, joka olisi ihastuttanut minua, ellen koko ajan olisi odottanut vaaran hyökkäävän jostakin suunnasta. Valtava kaupunki jatkui silmänkantamattomiin, ainoastaan Jaconian suunnalla oli usvainen seinämä. Vietin pitkän tovin tähyillen tarkasti kaukoputkella joka suuntaan, tarkastellen rakennusten yksityiskohtia. Missään ei kuitenkaan pilkottanut sinistä väriä: rakennukset olivat joko mustaa tai valkoista kiveä, ja kaikkialla versoi viidakkomainen vehreys. Tutkin kaukoputkella tarkkaan kaiken, mitä pystyin tähystyspaikaltani näkemään, mutta en havainnut mitään lupaavan näköistä. Viimein palasin takaisin alempaan kerrokseen.

Minä ja Datis olimme täysin valmiita palaamaan suoraa tietä alas, mutta Lithe ja Jayal katselivat kiinnostuneina käytävältä aukeavia oviaukkoja. Pienen sananvaihdon jälkeen lähdin alas, ja Datis seurasi minua. Pysähdyimme kuitenkin kerrosta alemmaksi odottelemaan tovereitamme.

Hetki kului, eikä mitään kuulunut. Viimein totesin, että lienee pakko lähteä ylös katsomaan mihin Lithe ja Jayal oikein jäivät. Äkkiä kuului kuitenkin rysähdys, ja lähellä olevasta oviaukosta lennähti pölypilvi: heikko lattia ei ollut kestänyt Jayalin painoa. Ryntäsin huoneen ovelle parahiksi nähdäkseni tämänkin kerroksen lattian pettävän. Juoksin portaita alas, ja riensin auttamaan lattialla makaavaa Jayalia. Kuin ihmeen kaupalla hän oli lähes ehjä, vaikkakin hieman ruhjeilla. Yhdessä kapusimme alas muiden luokse, ja Datis ja Lithe seurasivat meitä.

Kun pääsimme alas, muut ihmettelivät ulkona alkanutta kummallista sadetta. Kummallisen värisistä pilvistä putosi raskaita pisaroita, jotka sihahtelivat maahan, ja muuttuivat höyryksi. Ulkona ei näkynyt minkäänlaista eloa. Totesimme yhteistuumin, ettei ulos olisi menemistä ennen sateen lakkaamista, ja asetuimme lepäämään.

Äkkiä hevoseni kaatui maahan, ja sen suusta valui vaahtoa. Hetken aikaa se nytkähteli, ja hiljeni sitten. Kun tutkimme ympäristön, huomasimme, että erästä kasvia oli syöty. Harmissani kiskoin tavarat satulalaukuistani, ja pakkasin ne uudelleen reppuun ja säkkiin. Olin harmissani, kun en ollut huolehtinut ratsustani paremmin, vaikka tiesin ympäristön vaarallisuudesta.

Vähitellen sade lakkasi, mutta sää ei muuttunut lainkaan suosiollisemmaksi: ulkona paahtoi järkyttävän kuuma aurinko, ja jopa ikivanhan kivisen rakennuksen varjoissa oli niin kuuma, ettemme juurikaan kyenneet liikkumaan. Tunnit kuluivat, ja aloimme jo pelätä joutuvamme jäämään yöksi kirotulle maalle. Viimein auringon paahde kuitenkin hellitti, ja lähdimme nopeasti vaeltamaan vieläkin kuumuutta hohkaavassa maastossa kohti Jaconiaa.

Epäonnemme kuitenkin jatkui: alkoi sataa, ja sade kertyi ihollemme ja vaatteisiimme sinisiksi kiteiksi. Kiteet myös narskahtelivat hevostemme kavioiden alla. Tiivistimme tahtia, että pääsisimme pian pois. Alkoi jo hivenen verran hämärtää.

Äkkiä edessämme olevasta oviaukosta syöksyi joku suuri olento. Kulkemamme tie oli niin kapea, ja edessäni niin paljon väkeä, etten nähnyt mikä se oli. Heti kun yksi taistelijoista väisti, siirryin eteenpäin valmiina hyökkäämään... Ja seuraavan kerran tulinkin tajuihini kun Jayal auttoi minut kuormahevosen selkään ja lähti taluttamaan ripeästi kohti rajan sumua, joka näkyi edessä. Olin vieläkin hieman pyörryksissä, enkä tiennyt mitä minulle oli tapahtunut.

Matkasimme taas sumun läpi, ja olimme pian Suden autiomaan tutussa sateessa. Oli jo ilta, ja aika leiriytyä.