Praedor-kampanja

Elean päiväkirja

Neljäs sessio

Sade jatkui. Noin kolmen lasin ajan kuljimme eteenpäin, tosin nyt suunnaten askeleemme viistosti kohti lounasta ja Kirottua maata, aina vain kauemmas Jaconian puoleisista soista. Maasto muuttui kovemmaksi ja kivisemmäksi, ja vähitellen vähäiset ruohonkorretkin katosivat. Toisaalta taas sade tuntui hieman laantuvan. Jayal tähyili välillä kaukoputkella ympärilleen, ja hän totesi että voisi melkein kuvitella Borvarian puolella paistavan auringon.

Aldea ja Datis kulkivat etujoukkona, mutta vähitellen Datis alkoi jäädä jälkeen. Huomasin hänen jopa hieman horjahtelevan. Lopulta astuin alas ratsailta ja kysyin, haluaako Datis ratsastaa. Hänen olonsa oli varmasti todella kurja, sillä hän myöntyi hangoittelematta lainkaan vastaan. Ilmeisesti Datis ei ollut ennen ratsastanut, sillä hänen oli vaikea päästä ratsaille ja hänen istuntansa oli tottumaton. Talutin ratsuani, ja Medea ratsasti toisella puolella kuormahevosella. Datis istui ratsailla poissaolevan näköisenä, mutta pysyi sentään satulassa. Sade jatkui.

Puolilta päivin pidimme ruokatauon. Söimme kuivaa ja mautonta matkamuonaa seisaaltamme, sillä kivinen märkä maa ei houkutellut istumaan. Vettä sentään oli yllin kyllin saatavilla: olimme päässeet jo Suden autiomaan laidalle, lähelle Borvariaa, ja kaikki lätäköihin kertynyt vesi oli kristallinkirkasta. Kukaan ei halunnut pitkittää taukoa turhaan. Jatkoimme matkaa heti, kun kaikki olivat syöneet annoksensa.

Maasto muuttui yhä kivikkoisemmaksi, ja vaikka seurailimme parhaamme mukaan harjanteiden huippuja, jouduimme silti yhtenään kapuamaan louhikkoisia mäkiä ylös ja alas. Aldea oli mäkisessä ja kivisessä maastossa kuin kotonaan. En ymmärrä, miten hän onnistui löytämään tässä elottomassa maassa polkuja, joita pitkin oli helpompi kulkea. Viimein kuitenkin kohtasimme jopa Aldean taidot ylittävän esteen: laajan järven, joka oikealla katosi Borvarian sumuihin, ja vasemmalla taas Suden autiomaahan. Järvi näytti syvältä, eikä kukaan meistä halunnut yrittää ylittämistä uiden. Pienen neuvonpidon jälkeen lähdimme kiertämään järveä vasemmalta, ja käytimme tuntikausia kivikkoisessa maastossa kulkemiseen. Viimein järvi kapeni joeksi, ja löysimme sopivan kahluupaikan. Päästyämme vihdoin ja viimein vastarannalle, lähdimme taas suuntaamaan viistosti kohti Borvarian rajaa.

Leiripaikan löytäminen tästä kirotusta kivisestä maisemasta oli vaikeaa, mutta siinäkin Aldea jotenkin onnistui. Ihailuni sitkeää vuoristolaisnaista ja hänen taitojaan kohtaan kasvoi päivä päivältä.

Pystytimme leirimme pienelle kalliotasanteelle. Datis oli selvästi kuolemanväsynyt, ja hän valtasi heti itselleen ainoan kivistä vapaan makuupaikan. Me muut raivasimme parhaamme mukaan kiviä kielekkeen reunoille niin että mahtuisimme makuulle. Sateen kohinaa lukuun ottamatta oli hiljaista: näin lähellä Kirottua Maata maa oli autio.

Yö meni rauhallisesti, lukuun ottamatta pientä sortumaa rinteessä yläpuolellamme: Datis-parka sai niskaansa ison lastin kuraa. Tätä välikohtausta lukuunottamatta nukuimme rauhallisesti, ja vartiovuorot sujuivat ilman suuria seikkailuja. Ehkä yöllinen säikähdys teki Datikselle hyvää: aamulla hänen vilustumisensa tuntui kadonneen.

Aamun valjettua lähdimme taas matkaan. Jayal tähyili jälleen Borvarian sumun lävitse kaukoputkella, ja raportoi meille että talot alkoivat näyttää korkeammilta ja kadut leveämmiltä. Ilmeisesti olimme siis tulossa muinaisille rikkaammille asutusalueille. Koran päätti, että oli aika tehdä lyhyt tiedusteluretki Borvarian puolelle tähyämään saisimmeko näkyviin etsimäämme sinistä minareettia. Menisimme siis Kirotulle maalle, etsisimme korkean rakennuksen josta tähystää ja yrittäisimme paikallistaa määränpäämme. Jos mitään ei näkyisi, palaisimme takaisin autiomaan puolelle ja jatkaisimme matkaa vielä eteenpäin. Niin Koran siis johdatti meidät Kirotun maan rajalle, ja yksitellen sukelsimme sumuun.

Olin vaeltanut sumussa aina. Millään ei ollut mitään väliä. Matkaa oli tehty minuutteja, päiviä, vuosia. Nostin jalkaa toisen eteen automaattisesti: aivan yhtä hyvin olisin voinut jäädä vain paikoilleni ikuisiksi ajoiksi. Koko muu maailma oli kadonnut ympäriltäni, äänet vaimenivat ja sadekin oli lakannut. Oli vain sumu ja harmaus.

Yllättäen astuin ulos sumusta, ja harmaa ankeus hellitti mielestäni. Aistini terävöityivät kun katselin ympärilleni, kuuntelin ääniä ja haistelin vieraita tuoksuja: jälleen kerran olin tullut Kirotulle maalle. Joka paikka kukki ja kukoisti, sillä viidakko oli vallannut muinaisen valtavan kaupungin. Ympäriltämme kuului ääniä, jollaisia ei voinut kuulla missään päin Jaconiaa, pienten outojen olentojen sirkutusta ja rapistelua. Kukkien ja hedelmien kirkkaat värit hehkuivat auringonpaisteessa, joka lähes sokaisi silmämme päiväkausien sateessa ja harmaudessa taivaltamisen jälkeen. Ennen Borvariassa käymättömien seuralaisteni kasvoilta oli luettavissa hämmennystä ja ihastusta: heille tämä maa oli vielä kaunis. Medea katseli silmät hämmästyksestä pyöreinä ympärilleen, ja häntä varoitin erikseen koskemasta mihinkään. Koran evästi koko joukkoa, että mikäli mikään näyttäisi erityisen houkuttelevalta, se luultavasti olisi myrkyllistä tai muuten vaarallista.

Aivan täysin Medea ei malttanut noudattaa ohjeita: hän otti jousensa ja ampui nuolen lähellä kasvavaan pusikkoon osuen suureen hedelmään. Artanten kiitos hän ei onnistunut herättämään mitään kovin suurta päiväuniltaan, vain pienet olennot pakenivat paikalta huudelleen ja äännellen kummallisilla äänillään. Samat huudot kaikuivat myös edellämme, kun vaelsimme hitaasti poispäin rajalta, kohti erästä korkeaa rakennusta joka näytti suhteellisen hyvin säilyneeltä.

Kun pääsimme rakennukselle, Medea, Koran ja Aldea lähtivät kapuamaan kohti yläkertaa kaukoputki mukanaan. Me muut jäimme rakennuksen sisäpihalle hevosten kanssa: ratsuparkamme olivat kauhuissaan jouduttuaan Kirotulle maalle, mutta emme voineet jättää niitä myöskään Suden autiomaahan. Joukkomme ei ollut tarpeeksi suuri jakautuakseen niin, ja sitä paitsi meitä seurasi se toinen joukkio, joiden kimppuun meidät oli palkattu.

Rakennukseen tutkimusretkelle lähtenyt joukko viipyi. Viimein Datis lähti sisään kuulostelemaan tilannetta ja palasi pian kertomaan että yläkerrasta kuului huutoja. Jätimme Jayalin ja Lithen hevosten luokse ja lähdimme juoksemaan yläkertaan. Minä en kuitenkaan päässyt ylös asti: Medea hoippui alas portaita pahoin haavoittuneena, avomurtuma toisessa käsivarressaan. Autoin tyttöparan alas ja hoivailin häntä kunnes muutkin ehtivät pihalle. Vaikka mieleni paloikin mukaan taisteluun, en kyennyt jättämään Medeaa selviämään itsekseen. Mikäli minusta riippuisi, Kirottu maa ei veisi yhtäkään toveriani! Tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä: joukon kimppuun oli hyökännyt vain pieniä olentoja, joista he selvisivät helposti, joskin saaden naarmuja ja ruhjeita. Sinistä minareettia emme kuitenkaan vielä löytäneet.